Eilen illalla kehittelin pätkän tekstiä, jonka ajattelin tänään jakaa kanssanne, mutta muutinkin mieltäni ja kirjoitan jostain ihan muusta. Jätetään liikennestoori toiseen kertaan.

Istuin kaikessa rauhassa persaus homeessa sohvalla, kännykkä kädessä tietenkin, viestitellen eräästä itseäni ilahduttaneesta asiasta kun sainkin niin yllättävän vastauksen, etten edes tiennyt, miten siihen reagoisi. Ystäväni oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalahoitoon. Tietenkin soitin hänelle heti, kun tuntui olevan kuitenkin sen verran tolkuissaan, että sai vastattua viestiini. Sen enempää sitä asiaa puimatta, aloin puhelun jälkeen miettiä, että minkä ikäinen sitä itse on, pitäisikö miettiä omia elintapoja, millä asiaan x, y ja z voisi vaikuttaa, miten saisi asian hoidettua jos itselle kävisi jotain, mitäs jos läheisilleni käy jotain vastaavaa, jne. jne. jne.

Minulla on ollut tapana työntää kaikki ikävät asiat taka-alalle ja jättää ne kummemmin käsittelemättä. Tuhlasin aikanaan elämästäni ison osan kaiken murehtimiseen, stressaamiseen ja negatiiviseen asenteeseen. Vasta kun sairastuin itse kahdeksan vuotta sitten lähes kaiken toimintani lamauttaneeseen selkäsairauteen, aloin muuttaa asennettani. Ehkä sisäistin tämän ”elämä on lyhyt, siitä pitää nauttia” näkemyksen tuolloin. Oli päiviä, jolloin itkin kivusta, ja niitä oli paljon. Oli sellaisia päiviä, etten halunnut mitään muuta kuin kuolla pois, kun olin niin kipeä kaikesta lääkityksestä huolimatta, etten pystynyt nukkumaan. Samaan aikana kun minulla oli hirvittävät kivut, menetin tämän sairauden vuoksi osittain tunnon vasemmasta jalastani, mikä oli vaikea käsittää, että miksi toiseen paikkaan sattui niin helvetisti ja toisessa ei ollut tuntoa lainkaan. Hakkasin välillä tunnotonta vasenta jalkaani nyrkillä, ajattelin että jos saan siihen tunnon palaamaan, ehkä kipu haihtuu pois. Järjetöntä, tiedän. Se tuntui niin epäreilulta. En osaa sanoin edes kuvailla sitä tunnetta, millainen se oli. Oman kehon petos.

Erittäin aktiivinen kipu kesti minulla pari vuotta. Tuona aikana sain myös burn outin ja lensin ensimmisten joukossa pihalle, kun yt-neuvotteluissa jaettiin täyspotteja. En yhtään ihmettele, että sairas ihminen laitettiin tuolla varjolla pihalle, olisinpa ollut siinä kunnossa että olisin silloin jaksanut taistella asiasta. Etenkin, kun työpaikkalääkäri leimasi minut alusta saakka teeskentelijäksi ja luulosairaaksi. Mitään sairaslomia ei herunut, vaikka lepo ja oikeanlainen kuntoutus olisivat olleet alusta saakka erittäin tärkeitä. Tai edes se, että olisi heti tutkittu kunnolla. Toisaalta sitten en varmaankaan istuisi tässä kirjoittamassa tätä, vaan tekisin jotain ihan muuta, jossain ihan muualla, edelleen hirveässä kiireen ja stressin oravanpyörässä, että puolensa kaikella. Olin tajunnut jo ennen tuota sairastumistani, ettei kiireinen kaupunkielämä ole minua varten. Joten puolisen vuotta potkujen jälkeen otin ja lähdin, edelleen kipeänä, ja irtaannuin siitä elämästä mitä olin alkanut vihaamaan. Joskus mietin, oliko se oikeasti oman kehon petos, vai tekikö kroppa sen tarkoituksella, viestittääkseen minulle, että olen menossa vauhdilla hautaan väärää kautta.

Mitä sitten tapahtui, se onkin toinen juttu se, ehkä joskus kerron tai sitten en.

Noista ajoista minulle jäi kuitenkin pelko kipua kohtaan. Toki tässä ei auta yhtään se, että neljä vuotta sitten loppiaisena liukastuin portaissa ja kaaduin niin että luita murtui, joka laukasi sitten muutaman kuukauden kuluttua toisenlaisen sairauden selkääni. Ja taas maattiin pari kuukautta tekemättä mitään. Parin kuukauden kuluttua pääsin sitten jo varovasti liikkeelle, ja hiljalleen kivutkin vähenivät ja lopulta suurimmaksi osaksi poistuivat.

Nykyään vähänkään jos selkää vihlaisee tai vasen jalka ilmoittaa itsestään tunnottomuudella, pelkään heti että nytkö se taas alkaa. Vasemman jalan pikkuvarpaassa minulla ei ole ollut tuntoa kahdeksaan vuoteen ja oletan sen olevan menetetty tapaus, mutta muuten jalka tuntuu nykyään onneksi normaalilta eikä perässä vedettävältä puupökkelöltä. Ja heti varoitusmerkit saatuani osaan oikealla tavalla toimia kivun ja tunnottomuuden suhteen.

Oliko tällä kirjoituksella nyt joku tarkoitus? Huomaan miettiväni sitä nyt, kun tämän sain kirjoitettua. Olen huolissani ystävästäni, mutta samalla kirjoitan kuitenkin omista asioistani ja peloistani. En halua vetää kaikkia yksityiskohtia julkisuuteen, sanottavaakin vielä olisi, voin sanoa että katkeroiduin pahasti ja eniten loukkasi se, että pistettiin pihalle, vaikka itsekin ymmärrän miltä olen näyttänyt työnantajan näkökulmasta. Ehkä tuo saamani viesti tänään palautti minut näihin lamauttaviin tunnelmiin, koska en ole niitä kunnolla käsitellyt, ja ajattelin, että tässä pieni avautuminen voisi toimia omanlaisenaan terapiana samalla kun pelkään ystävän tulevaisuuden puolesta. Toivottavasti hän kuntoutuu hyvin eikä mitään jälkiseurauksia ilmene.

Laulujoutsenet ovat muuten palanneet kainuuseen, se on kevät nyt.

Korona siellä ja korona täällä, minä en jaksa enää! AAARGH!!! Olisipas kiva käydä kaupassa ilman että tarvitsee pelätä tuovansa sen viruksen kotiin. Nimimerkillä riskiryhmäläinen. Muuten tämä ns. eristäytyminen ei ota pattiin, kun olen hyvin eristäytynyt ihminen jo muutenkin. Mutta en voi halutessani ostaa esimerkiksi kaupan salaattibaarista töihin evästä, ja sekös potuttaa. Itseasiassa vähän ihmettelin, että näitä salaattibaareja ja irtosämpyläkaukaloita vielä kaupoissa on tällaisena aikana.

Syönpä siis lisää jugurttia ja spelttimuroja.

En olisi minä jos en repisi huumoria tästä tilanteesta. Sitä tarvitaan, ettei meno mene liian vakavaksi. Hymähtelinpä hetken ajatukselle, että koronaviruksen nimi olisikin korollavirus. Aina kun näkisi korollan liikenteessä, voisi veistää jonkin puujalkavitsin asiasta. Vaan kävisiköhän tuo tylsäksi hetken kuluttua varmaankin. Vaikka eipä ne kuhajututkaan tunnu vanhenevan, muistatteko vielä? On siitäkin jo meemi tehty, Corona kaatuu, kuha muistaa pestä kädet tai jotain sinnepäin.

Kuitenkaan en nyt tähän sitten keksi mitään korona-korolla vitsiä, vaikka ajatus oli mielestäni niin erinomaisen hauska.

Nyt ei irtoa enempää, kirjoitteli tietääkseen edelleen terve

Kainuu, tuo viimeinen korpimaa.. Eipäs vaan viimeinen maamme kolkka, jossa ei vielä ole todettu koronatartuntoja. Eiköhän se virus täällä kuitenkin jo jyllää, kun kaikkia ei testata, ei voida olla varmoja. Osalle se tulee kuitenkin niin lievänä, että eivät välttämättä tajua sitä saaneensa, vaan kuvittelevat tavallista rajummaksi flunssaksi. Mutta ei siitä sen enempää. Koronasta kirjoitetaan ihan tarpeeksi uutisissa, katso vaikka Ylen sivuilta jos et usko.

Karanteni ei ole vaikuttanut päivittäiseen elämääni juuri mitenkään. Käyn edelleen kodin ulkopuolella töissä, en työskentele niillä aloilla, jotka lasketaan kriittisiksi ja josta ei saa jäädä kotiin karanteeneilemaan. Teen toimistotyötä, jossa en kohtaa asiakkaita. Osa meistä on siirtynyt etätöihin, mutta itse käyn vielä toimistolla ja ajattelin käydä niin kauan, kuin se on mahdollista. Työpaikallani valmistaudutaan kyllä siihen, että tarvittaessa koko henkilöstö työskentelee etätyönä. Toivottavasti siihen ei kuitenkaan tarvitsisi mennä.

Tykkään autoilusta, vaikka kaltaiselleni viherpiipertäjälle (käytän tätä nimikettä itsestäni ylpeänä) tuleekin huono omatunto ympäristön puolesta. Kuitenkaan minua ei ole tehty kaupunkiasujaksi, joten tarvitsen auton päästäkseni peräkyliltä töihin ja kauppaan. Hankin joitain vuosia sitten heikkolaatuisen ns. kojelautakameran, josta kyllä heti alussa hajosi imukuppikiinnitys, joten nykyään roikottelen sitä pelkääjän puolen kauhukahvasta. Asuinseudullani liikkuu paljon hirviä, joten käytän kameraa ihan sen vuoksi. Ja on jotenkin hypnoottista katsella näitä videoita. Yleensä vain tyhjennän tuon kortin säännöllisin väliajoin, mutta nyt innostuin tekemään vähän koostetta. Karanteenin alkamisen jälkeen liikenne on huomattavasti hiljentynyt.

Joten alla 8 minuuttia ja rapiat päälle autoilua, ilman mitään sen suurempaa tarkoitusta.

Kirjoitti Aplari, edelleen terveenä.

Päätin tehdä jotain hyödyllistä, vallitseehan kotonani ainainen kaaos. Työpöydän tavarat alkavat muodostaa jo kokonaisuuden, jossa voidaan puhua vuosikerrostumista. Mitä alemmas kaivaa, sitä enemmän yllättyy.

Joten jätin työpöydän siivoamisen toiseen kertaan.

Nurkissa näyttää olevan irtokarvaa ja pölyä, no se ongelma ratkesi vanhanaikaisella ”verhot eteen niin auringon valo ei paljasta” -kikalla.

Kaikista epäolennaisista asioista päätin sitten tarttua keittiön kaappien siivoukseen ja järjestelyyn. Ne eivät sellaista olisi kaivanneet, mutta tulipahan tehtyä! Ai että ja nyt voi laiskotella loppupäivän.

Kaapissani on ihan mukava kotivara tai kuten kutsun sitä itse, ihan normaali tilanne ruuan suhteen. Olen aina tehnyt niin, että haen kerran kuukaudessa kaapin täyteen (yleensä palkkapäivänä) ja hankin tuoreet sitten tarpeen mukaan. Kaapissa pyörii jopa yksinäinen tonnikalapurkki, jonka sain ystävältä. En niin hirveästi välitä tonnikalasta, mutta toki sitä syö jos muuta ei ole. Uusi ihastukseni ovat Vegesunin Chili con herne purkkiruuat. Syön tuosta purkista kolme ateriaa, suosikkini on yhdistää tuo valmiste täysjyväspagettiin. Se käy myös lämpimiin voileipiin, tortillatäytteeksi tai perunoiden kanssa syötäväksi. Miten ihana keksintö.

Kidneypavut ovat myös herkkuani. Niitäkin löytyy kuvasta purkissa, ja itseasiassa niitä oli myös kuivattuina versioina tuon purkin takana. Uutuus tässä kaapin sisällössä ovat spelttimurot. En pidä veteliksi muuttuvista riisi- tai maissimuroista, joten päätin rohkeasti kokeilla spelttimuroja. On muuten hyviä! Aamujugurtin kanssa herkkua. Maidostakaan en tykkää, joten murot syön mehukeiton tai jugurtin kanssa.

Kyllä näistä muutamat ateriat puuhaa, mutta on kyllä pakko piipahtaa kaupassa hakemassa sitä jugurttia huomenissa.

Ruokakaappiaan tutkiskellen ja edelleen terveenä,