Laulujoutsenia ja kiputiloja

Eilen illalla kehittelin pätkän tekstiä, jonka ajattelin tänään jakaa kanssanne, mutta muutinkin mieltäni ja kirjoitan jostain ihan muusta. Jätetään liikennestoori toiseen kertaan.

Istuin kaikessa rauhassa persaus homeessa sohvalla, kännykkä kädessä tietenkin, viestitellen eräästä itseäni ilahduttaneesta asiasta kun sainkin niin yllättävän vastauksen, etten edes tiennyt, miten siihen reagoisi. Ystäväni oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalahoitoon. Tietenkin soitin hänelle heti, kun tuntui olevan kuitenkin sen verran tolkuissaan, että sai vastattua viestiini. Sen enempää sitä asiaa puimatta, aloin puhelun jälkeen miettiä, että minkä ikäinen sitä itse on, pitäisikö miettiä omia elintapoja, millä asiaan x, y ja z voisi vaikuttaa, miten saisi asian hoidettua jos itselle kävisi jotain, mitäs jos läheisilleni käy jotain vastaavaa, jne. jne. jne.

Minulla on ollut tapana työntää kaikki ikävät asiat taka-alalle ja jättää ne kummemmin käsittelemättä. Tuhlasin aikanaan elämästäni ison osan kaiken murehtimiseen, stressaamiseen ja negatiiviseen asenteeseen. Vasta kun sairastuin itse kahdeksan vuotta sitten lähes kaiken toimintani lamauttaneeseen selkäsairauteen, aloin muuttaa asennettani. Ehkä sisäistin tämän ”elämä on lyhyt, siitä pitää nauttia” näkemyksen tuolloin. Oli päiviä, jolloin itkin kivusta, ja niitä oli paljon. Oli sellaisia päiviä, etten halunnut mitään muuta kuin kuolla pois, kun olin niin kipeä kaikesta lääkityksestä huolimatta, etten pystynyt nukkumaan. Samaan aikana kun minulla oli hirvittävät kivut, menetin tämän sairauden vuoksi osittain tunnon vasemmasta jalastani, mikä oli vaikea käsittää, että miksi toiseen paikkaan sattui niin helvetisti ja toisessa ei ollut tuntoa lainkaan. Hakkasin välillä tunnotonta vasenta jalkaani nyrkillä, ajattelin että jos saan siihen tunnon palaamaan, ehkä kipu haihtuu pois. Järjetöntä, tiedän. Se tuntui niin epäreilulta. En osaa sanoin edes kuvailla sitä tunnetta, millainen se oli. Oman kehon petos.

Erittäin aktiivinen kipu kesti minulla pari vuotta. Tuona aikana sain myös burn outin ja lensin ensimmisten joukossa pihalle, kun yt-neuvotteluissa jaettiin täyspotteja. En yhtään ihmettele, että sairas ihminen laitettiin tuolla varjolla pihalle, olisinpa ollut siinä kunnossa että olisin silloin jaksanut taistella asiasta. Etenkin, kun työpaikkalääkäri leimasi minut alusta saakka teeskentelijäksi ja luulosairaaksi. Mitään sairaslomia ei herunut, vaikka lepo ja oikeanlainen kuntoutus olisivat olleet alusta saakka erittäin tärkeitä. Tai edes se, että olisi heti tutkittu kunnolla. Toisaalta sitten en varmaankaan istuisi tässä kirjoittamassa tätä, vaan tekisin jotain ihan muuta, jossain ihan muualla, edelleen hirveässä kiireen ja stressin oravanpyörässä, että puolensa kaikella. Olin tajunnut jo ennen tuota sairastumistani, ettei kiireinen kaupunkielämä ole minua varten. Joten puolisen vuotta potkujen jälkeen otin ja lähdin, edelleen kipeänä, ja irtaannuin siitä elämästä mitä olin alkanut vihaamaan. Joskus mietin, oliko se oikeasti oman kehon petos, vai tekikö kroppa sen tarkoituksella, viestittääkseen minulle, että olen menossa vauhdilla hautaan väärää kautta.

Mitä sitten tapahtui, se onkin toinen juttu se, ehkä joskus kerron tai sitten en.

Noista ajoista minulle jäi kuitenkin pelko kipua kohtaan. Toki tässä ei auta yhtään se, että neljä vuotta sitten loppiaisena liukastuin portaissa ja kaaduin niin että luita murtui, joka laukasi sitten muutaman kuukauden kuluttua toisenlaisen sairauden selkääni. Ja taas maattiin pari kuukautta tekemättä mitään. Parin kuukauden kuluttua pääsin sitten jo varovasti liikkeelle, ja hiljalleen kivutkin vähenivät ja lopulta suurimmaksi osaksi poistuivat.

Nykyään vähänkään jos selkää vihlaisee tai vasen jalka ilmoittaa itsestään tunnottomuudella, pelkään heti että nytkö se taas alkaa. Vasemman jalan pikkuvarpaassa minulla ei ole ollut tuntoa kahdeksaan vuoteen ja oletan sen olevan menetetty tapaus, mutta muuten jalka tuntuu nykyään onneksi normaalilta eikä perässä vedettävältä puupökkelöltä. Ja heti varoitusmerkit saatuani osaan oikealla tavalla toimia kivun ja tunnottomuuden suhteen.

Oliko tällä kirjoituksella nyt joku tarkoitus? Huomaan miettiväni sitä nyt, kun tämän sain kirjoitettua. Olen huolissani ystävästäni, mutta samalla kirjoitan kuitenkin omista asioistani ja peloistani. En halua vetää kaikkia yksityiskohtia julkisuuteen, sanottavaakin vielä olisi, voin sanoa että katkeroiduin pahasti ja eniten loukkasi se, että pistettiin pihalle, vaikka itsekin ymmärrän miltä olen näyttänyt työnantajan näkökulmasta. Ehkä tuo saamani viesti tänään palautti minut näihin lamauttaviin tunnelmiin, koska en ole niitä kunnolla käsitellyt, ja ajattelin, että tässä pieni avautuminen voisi toimia omanlaisenaan terapiana samalla kun pelkään ystävän tulevaisuuden puolesta. Toivottavasti hän kuntoutuu hyvin eikä mitään jälkiseurauksia ilmene.

Laulujoutsenet ovat muuten palanneet kainuuseen, se on kevät nyt.

Saatat pitää myös näistä