Tiistai(kohan se nyt on)

Kyllä se on tiistai. Neljäs päivä etätyötä takana, viikonloppu siinä välissä. Onneksi sitä on mahdollisuus tehdä, molempia. Hain perjantaina polkupyöräni huollosta ja pääsin bussimatkustelun houkutuksesta eroon. Illalla kävin kävelyllä ja sinne lähtiessäni huomasin lähibaarin kanta-asiakkaiden odottavan kuppilansa avautumista ovea nykien. Minun teki mieli vain vetäytyä syvemmälle omaan kuplaani.

Kun lauantaina yritin lähteä polkupyörällä liikkeelle, sen lukko oli jäätynyt kiinni. Päädyin sitten hakemaan kaksi ostamaani taulua (joista ehkä myöhemmin), Luciferin levyn Äksästä ja laatikollisen takeaway-kakkuja Kahvila Tuokiosta kävellen ja tein siinä sivussa muutaman kilometrin lenkin. Vannoutunut bussimatkustaja kiitteli hyvää ilmaa. Matkalla näin ihmisiä nauttimasta samasta alkukevään auringosta. Ihan kuin mitään kamalaa ei olisi edes meneillään.

kakkuja

Nyt en ole käynyt kahteen päivään ulkona, ihmettelen suunnattomasti että miksi. Mutta ehkä parempi että en käynyt. Tänä aamuna oli sen verran höntti olo että kaivoin kuumemittarin pitkästä aikaa esille. Hiljaisen keskustelumme lopputulos oli että jos pysyisin toistaiseksi sisätiloissa ja aloittaisin kokonaisvaltaisemman mökkihöperöitymisen tilannetta seuraten. Ihan vaan varalta. Paitsi että kissanruoka oli lopussa, kun olin itse ajatellut reippailla ja hakea sitä juuri tänään. Onneksi työkaveri tuli apuun ja kolli sai evästä siihen saakka että isompi kissaruokatilaus tulee. Todennäköisesti joudun pyytämään jonkun muun noutamaan se minulle, ainakin jos kurkussani asustava pieni karvainen toukka meinaa kasvaa siiliksi. Omien ruokien arvelisin riittävän hyvinkin vielä tovin. En ole koskaan oikein osannut pitää kotivaraa, mutta sain kerrytettyä sitä edellisellä kauppareissulla edes jonkin verran. Luovuudesta keittiössä on myös apua.

Puhuin eilen kolme yli puolen tunnin puhelua. Olen siis jo sekoamassa. Luulin että introverttiyteni suojaisi minua karanteenin aiheuttamilta tuhoilta, mutta näköjään olin väärässä. Sosiaalisuuden peikko iskee silloin kun sosiaalisuuteen ei ole mahdollisuutta, paitsi verkossa, mutta kun se ei riitä. Enkä ole ainoa jolle se ei riitä.

Uutisten seuraaminen on vähentynyt, enää silmäilen vain koosteen tarjonnasta kerran-kaksi päivässä, kun viikko sitten jatkuva seuraaminen oli välttämätöntä. Tänään huomasin kuitenkin että vasta-ainetesti on kehitetty ja lisää toimenpiteitä aiotaan tehdä liikkumisen rajoittamiseksi. Hirvittää. Ja samalla tuntuu oudolta kun voi seurata maailman muuttumista reaaliajassa. Sairastuneiden ja kuolleiden määrää kuvaavat käyrät etenevät päivittäin, toistaiseksi vielä vääriin suuntiin. Ihmiset yrittävät elää ja olla samalla elämättä. Pitää keksiä vaihtoehtoisia keinoja. Ja pitää osata luopua asioista ja toiminnoista. Olemme niin juurtuneet tapoihimme ja omiin ympyröihimme että emme aina näe tarpeeksi kauas. Jos tämä ei ole silmiä avaava kokemus niin en tiedä mikä on.

Lopuksi kissakuva. Olo on hetkittäin tällainen.

kissa


semikipeä

Saatat pitää myös näistä