Minde: sunnuntain viettoa näköalaosastolla

29.3.2020

Oletettavasti minulla ei ole tartuntaa mutta ”kestohumala” jatkuu edelleen. Kylläpäs oli rankkaa maata sairaalassa kun heräteltiin yöllä ottamaan kaiken maailman verensokereita ja verenpaineita… noh, olihan sitten aikaa levätäkin miltei milloin vain huvitti. Yritin kyllä pysyä hereillä mahdollisimman paljon ja jaloitella ikkunan äärellä – maisema oli todella hieno, vaikka ikkuna olikin suht paskanen. Se ei enää siinä kohtaa häirinnyt (kotona varmasti olisi).

Kävin aamulla avaamassa kaihtimet että voin katsella ikkunasta ulos sängystäni.

Mietin monesti, kukakohan ne ikkunat oikein pesee. Kuudes kerros taisi olla kyseessä, nimittäin. Ikkunan väliin oli mennyt jostain kärpäsiä, ja yksi eläväkin siellä pörräsi – parka. En laskenut kärpästen lukumäärää.

Ajattelin alkuunsa, että otan jokaisesta tuodusta ruoka-ateriasta kuvan, mutta siitä ei sitten tullut loppujen lopuksi yhtään mitään… välillä oli niin kova nälkä, että ehdin syömään jo puolet annoksesta ennen kuin muistin, että se oli tarkoitus kuvata. Kyllä minua siis täällä on ruokittu vaikka kaikkea ei olekaan dokumentoitu!

Tämä lounas oli hieman hämmentävä. Söin ensimmäisenä sillit leipälautaselta ja sen jälkeen kaikki kasvikset ruokalautaselta. Lihakastike oli hyvää! Sen kanssa upposi toinen perunoista. Jälkiruokaa… katselin sitä hieman epäröiden, että mitäs minua nyt oikein yritetäänkään huijata tässä syömään… näköaistini ei nimittäin juuri pelittänyt täysillä tässä vaiheessa, eikä hajuaistikaan ollut oikein mukana. Maistoin reunalta vähän ja ihan kun siinä olisi ollut jotain hedelmää – ei huonoo. Näytti kyllä epäilyttävästi joltain luumuhässäkältä. Raotin pikkasen kermavaahdon näköistä mönjää, ja sitä lumuhässäkkäähn se sitten taisi ollakin! Ei jatkoon. Söin ”sopan” ulkoreunuksella olevan osan ja jätin luumusydämen syömättä. Minua ei niin vaan huijata!

Golf-kentällä ei juurikaan näkynyt liikettä. Suoraan sanottuna, en minä sinne asti tainnut niin kovin tarkkaan nähdäkään! Yritin silti tihrustella. Oli paljon helpompi katsella taivaalla seilaavia pilviä. Niitä oli joka päivä erillaisia.

Olin koko päivän suht aktiivinen ja vedin ”rollarallia” huoneessa edes takas, ja ikkunan ääreen. Kääntymiset rollalla piti ottaa aika rauhallisesti. Minulle tuli helposti hieman huono olo, ja liikkuminen aiheutti hieman ”etomista” vaikka en onneksi mitään oksentanutkaan. Näin asiat kahtena, mikä vaikutti myös hieman navigointiin ja muuhunkin motoriikkaan. Olotilaan auttoi ainoastaan lepo. Soittelin illemmalla äidille ja ystäville sen mitä jaksoin olla sosiaalinen (kiitos kärsivällisyydestänne rakkaat). Röhnötin välillä sängylläni ja katselin kun auringonlasku alkoi värjäämään ilmaa ja maisemia… iltaruutu näytti kuta kuinkin tältä:

Maisema oli kuin industrial-henkinen taulu.

Yritin katsella illalla telkkua, mutta eihän siitä mitään meinannut tulla, kun piti toinen silmä peittää jatkuvasti. Näin ihan hyvin varmaan viitisen minuuttia, mutta sitten taas päin hittoja. Sattuipa kiva yöhoitaja paikalle, ja hän ihmetteli miksi pidän toisen silmän edessä taiteltua paperiarkkia. Selitin tilanteen, ja hän otti seinustalta jotain, ja totesi että: ”Tuttuu touhuu. Lait’ vaa siihe toise silmä etee vaik tämmöne hanska”. No miehä laitoin. Heti helpotti 🙂 Kyl ne hoitajat tietää!

Sain nukuttua yön ihan hyvin. Ei tässä tältä päivältä muuta kuin, että pysykäähän terveenä ihmiset

Lue artikkeli

Minde: Extreme ”lomamatka” naapurikaupunkiin

Oletettavasti minulla ei ole tartuntaa. Päiväkirjan kirjoittaminen sai hieman erikoisemman käänteen tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, juuri kun ajattelin mennä nukkumaan… sain nimittäin sellaisen huimaus-/oksennuskohtauksen, että ajattelin, että kuolen. Tilanne oli niin hirveä, että oli pakko soittaa lanssi! Siitä se matka sitten alkoikin kun lanssi otti kyytiin ja vei minut suoraan Lappeenrantaan EKKS-yksikköön ensiapuun. Maailma pyöri silmissä kuin olisi karusellissa ollut ja pahoinvointi oli ihan tolkutonta. Kävi kyllä mielessä, että tässäkö tämä elämä nyt sitten olikin.

En ihan tarkkaan muista kaikkea mitä tapahtui muuta kun minut laitettiin eristyshuoneeseen oksentelun takia ”ettei vain olisi jotain tarttuvaa vatsavirusta tai sen semmoista”. Letkuja ja antureita laitettiin kiinni rintakehään ja tietysti kanyyli oli jo laitettu lanssissa tippumaan. Sain myös pahoinvointilääkettä. Olo oli ihan kauhea koko ajan. Minulle tehtiin kaikenlaisia näkötestejä. Aamulla minut kärrättiin TT-kuvauksiin, jossa näkyi, että olin saanut ehkä aivoinfarktin. Siinä kohtaa meinasi mennä loputkin paskat housuun. Minut kärrättiin seuraavaksi valvontaosastolle, jossa vietin reilun vuorokauden letkuissa kiinni ja vuodepotilaana. Lopulta minut kärrättiin vielä MRI-kuviin, josta selviäisi mahdollisen infarktin laajuus.

Sain siis hyviä uutisia, tuskinpa olisin tässä tätäkään kirjoittamassa. Minulla ei ollut onneksi aivoinfarktia, vaan olotilakseni todettiin flunssan jälkitauti, välikorvan jokin tulehdus, joka oli mennyt tasapainoelimeen. Kuvitelkaa… kuin olisi kestokännissä koko ajan! Silmät kun laittoi kiinni, ei pyörittänyt enää niin pahasti, mutta kun avasi, taas pyöri päässä ja kaikki näkyy kahtena. Ei ollut yhtään jees. Minut siirrettiin neurologiselle osastolle. Mutta jotenkin oli turvallinen olo olla siellä sairaalassa ”karanteenissa” vaikka se aika tylsää sinänsä olikin, kun en voinut tehdä mitään – mennä edes alkuunsa vessaan itsekseen. Jalat pitivät mutta kun tasapaino ei!

Yritin keksiä itselleni viihdykettä… kuten saada kolme kutosta yhtä aikaa kuvaan. En saanut poistua omin avuin sängystä mihinkään, eikä tasapaino kestänyt edes parin minuutin istumista. Kaikkea sitä voi ihmiselle oikein käydäkin, mietin monta kertaa, ja mitä kaikkea muutakin tuossa tilassa tuli oikein mietittyä ei voi sanoin edes kuvailla. Ensimmäinen ilta neurolla meni miltei puhelimessa höpötellessä sukulaisille ja ystäville, etteivät olisi niin huolissaan. Kiitos kaikille osallisille kärsivällisyydestä!

666

28.3.2020

Niinhän se seuraava aamu sitten valkeni, ja sain nenäni eteen ensimmäisen aamupalan! Jumaleissöni että olikin muuten nälkä.

Lapioin alle puolet puurosta naamaan ja söin juustot – join teenkin ja mehun ja veden… en pystynyt enempää oikein syömäänkään, koska olo oli vielä hutera ja vatsalaukku aivan tyhjä parin päivän jäljiltä. Ruoka ei oikein vielää maistunut ja lopulta minua alkoi etomaan koko ajatus syömisestä. Sitten satuin vilkaisemaan ikkunan suuntaan ja voi luoja mitkä näkymät sieltä sitten tulikin esiin! Kunpa pääsis tuon ikkunan ääreen oksentamatta!

Eikä aikaakaan kun minulle tuotiin liikkumista varten aika räyheä menopeli!

Pääsin harjoittelemaan liikkumista itsekseni vessaan ja tietysti edes takaisin huoneessa. Koronan takia osaston käytäville ei saanut mennä, enkä olisi kyllä pystyssäkään pysynyt. Piti vielä tovi harjoittaa tasapainoelintä!

Jotenkin tuntui siltä, että osastolla sai syödä jatkuvasti. En ole ihan tällaiseen tahtiin tottunut, mutta kai sillekin on syynsä miksi tällaista tahtia potilaita ruokitaan. Lounaaksi tulikin sitten sellainen annos, että söin lautasen puhtaaksi! Se oli todella maukasta lohikeittoa. Lisäksi jälkkäri oli jotain outoa kellertävää ”limaa”, jota maistoin kuitenkin… sehän oli oikein hyvää! Jotain mannapuuroon sekoitettua hedelmää. Vatsani ei kuitenkaan vetänyt annosta, niin se piti jättää syömättä.

Sain kärrättyä itseni ikkunan ääreen menopelini avustuksella ottamaan muutaman foton. Ilma oli kaunis.

Kuvassa näkyy osittain Saimaata ja se silta, mitä kuvataan aina Sorjosessa. Silta ylittää salmen ja tie jatkuu sitten Taipalsaareen saakka. Oikeassa reunassa on Kaukaan tehdas.

Loppu päivä menikin sitten nukkuessa ja puhelimessa lörpötellessä. Kävin välillä kurkistamassa ikkunasta ulos 🙂

Ei tässä tältä päivältä enempää muuta kuin, että pysykää terveenä ihmiset

Lue artikkeli

Laulujoutsenia ja kiputiloja

Eilen illalla kehittelin pätkän tekstiä, jonka ajattelin tänään jakaa kanssanne, mutta muutinkin mieltäni ja kirjoitan jostain ihan muusta. Jätetään liikennestoori toiseen kertaan.

Istuin kaikessa rauhassa persaus homeessa sohvalla, kännykkä kädessä tietenkin, viestitellen eräästä itseäni ilahduttaneesta asiasta kun sainkin niin yllättävän vastauksen, etten edes tiennyt, miten siihen reagoisi. Ystäväni oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut sairaalahoitoon. Tietenkin soitin hänelle heti, kun tuntui olevan kuitenkin sen verran tolkuissaan, että sai vastattua viestiini. Sen enempää sitä asiaa puimatta, aloin puhelun jälkeen miettiä, että minkä ikäinen sitä itse on, pitäisikö miettiä omia elintapoja, millä asiaan x, y ja z voisi vaikuttaa, miten saisi asian hoidettua jos itselle kävisi jotain, mitäs jos läheisilleni käy jotain vastaavaa, jne. jne. jne.

Minulla on ollut tapana työntää kaikki ikävät asiat taka-alalle ja jättää ne kummemmin käsittelemättä. Tuhlasin aikanaan elämästäni ison osan kaiken murehtimiseen, stressaamiseen ja negatiiviseen asenteeseen. Vasta kun sairastuin itse kahdeksan vuotta sitten lähes kaiken toimintani lamauttaneeseen selkäsairauteen, aloin muuttaa asennettani. Ehkä sisäistin tämän ”elämä on lyhyt, siitä pitää nauttia” näkemyksen tuolloin. Oli päiviä, jolloin itkin kivusta, ja niitä oli paljon. Oli sellaisia päiviä, etten halunnut mitään muuta kuin kuolla pois, kun olin niin kipeä kaikesta lääkityksestä huolimatta, etten pystynyt nukkumaan. Samaan aikana kun minulla oli hirvittävät kivut, menetin tämän sairauden vuoksi osittain tunnon vasemmasta jalastani, mikä oli vaikea käsittää, että miksi toiseen paikkaan sattui niin helvetisti ja toisessa ei ollut tuntoa lainkaan. Hakkasin välillä tunnotonta vasenta jalkaani nyrkillä, ajattelin että jos saan siihen tunnon palaamaan, ehkä kipu haihtuu pois. Järjetöntä, tiedän. Se tuntui niin epäreilulta. En osaa sanoin edes kuvailla sitä tunnetta, millainen se oli. Oman kehon petos.

Erittäin aktiivinen kipu kesti minulla pari vuotta. Tuona aikana sain myös burn outin ja lensin ensimmisten joukossa pihalle, kun yt-neuvotteluissa jaettiin täyspotteja. En yhtään ihmettele, että sairas ihminen laitettiin tuolla varjolla pihalle, olisinpa ollut siinä kunnossa että olisin silloin jaksanut taistella asiasta. Etenkin, kun työpaikkalääkäri leimasi minut alusta saakka teeskentelijäksi ja luulosairaaksi. Mitään sairaslomia ei herunut, vaikka lepo ja oikeanlainen kuntoutus olisivat olleet alusta saakka erittäin tärkeitä. Tai edes se, että olisi heti tutkittu kunnolla. Toisaalta sitten en varmaankaan istuisi tässä kirjoittamassa tätä, vaan tekisin jotain ihan muuta, jossain ihan muualla, edelleen hirveässä kiireen ja stressin oravanpyörässä, että puolensa kaikella. Olin tajunnut jo ennen tuota sairastumistani, ettei kiireinen kaupunkielämä ole minua varten. Joten puolisen vuotta potkujen jälkeen otin ja lähdin, edelleen kipeänä, ja irtaannuin siitä elämästä mitä olin alkanut vihaamaan. Joskus mietin, oliko se oikeasti oman kehon petos, vai tekikö kroppa sen tarkoituksella, viestittääkseen minulle, että olen menossa vauhdilla hautaan väärää kautta.

Mitä sitten tapahtui, se onkin toinen juttu se, ehkä joskus kerron tai sitten en.

Noista ajoista minulle jäi kuitenkin pelko kipua kohtaan. Toki tässä ei auta yhtään se, että neljä vuotta sitten loppiaisena liukastuin portaissa ja kaaduin niin että luita murtui, joka laukasi sitten muutaman kuukauden kuluttua toisenlaisen sairauden selkääni. Ja taas maattiin pari kuukautta tekemättä mitään. Parin kuukauden kuluttua pääsin sitten jo varovasti liikkeelle, ja hiljalleen kivutkin vähenivät ja lopulta suurimmaksi osaksi poistuivat.

Nykyään vähänkään jos selkää vihlaisee tai vasen jalka ilmoittaa itsestään tunnottomuudella, pelkään heti että nytkö se taas alkaa. Vasemman jalan pikkuvarpaassa minulla ei ole ollut tuntoa kahdeksaan vuoteen ja oletan sen olevan menetetty tapaus, mutta muuten jalka tuntuu nykyään onneksi normaalilta eikä perässä vedettävältä puupökkelöltä. Ja heti varoitusmerkit saatuani osaan oikealla tavalla toimia kivun ja tunnottomuuden suhteen.

Oliko tällä kirjoituksella nyt joku tarkoitus? Huomaan miettiväni sitä nyt, kun tämän sain kirjoitettua. Olen huolissani ystävästäni, mutta samalla kirjoitan kuitenkin omista asioistani ja peloistani. En halua vetää kaikkia yksityiskohtia julkisuuteen, sanottavaakin vielä olisi, voin sanoa että katkeroiduin pahasti ja eniten loukkasi se, että pistettiin pihalle, vaikka itsekin ymmärrän miltä olen näyttänyt työnantajan näkökulmasta. Ehkä tuo saamani viesti tänään palautti minut näihin lamauttaviin tunnelmiin, koska en ole niitä kunnolla käsitellyt, ja ajattelin, että tässä pieni avautuminen voisi toimia omanlaisenaan terapiana samalla kun pelkään ystävän tulevaisuuden puolesta. Toivottavasti hän kuntoutuu hyvin eikä mitään jälkiseurauksia ilmene.

Laulujoutsenet ovat muuten palanneet kainuuseen, se on kevät nyt.

Lue artikkeli

Tiistai(kohan se nyt on)

Kyllä se on tiistai. Neljäs päivä etätyötä takana, viikonloppu siinä välissä. Onneksi sitä on mahdollisuus tehdä, molempia. Hain perjantaina polkupyöräni huollosta ja pääsin bussimatkustelun houkutuksesta eroon. Illalla kävin kävelyllä ja sinne lähtiessäni huomasin lähibaarin kanta-asiakkaiden odottavan kuppilansa avautumista ovea nykien. Minun teki mieli vain vetäytyä syvemmälle omaan kuplaani.

Kun lauantaina yritin lähteä polkupyörällä liikkeelle, sen lukko oli jäätynyt kiinni. Päädyin sitten hakemaan kaksi ostamaani taulua (joista ehkä myöhemmin), Luciferin levyn Äksästä ja laatikollisen takeaway-kakkuja Kahvila Tuokiosta kävellen ja tein siinä sivussa muutaman kilometrin lenkin. Vannoutunut bussimatkustaja kiitteli hyvää ilmaa. Matkalla näin ihmisiä nauttimasta samasta alkukevään auringosta. Ihan kuin mitään kamalaa ei olisi edes meneillään.

kakkuja

Nyt en ole käynyt kahteen päivään ulkona, ihmettelen suunnattomasti että miksi. Mutta ehkä parempi että en käynyt. Tänä aamuna oli sen verran höntti olo että kaivoin kuumemittarin pitkästä aikaa esille. Hiljaisen keskustelumme lopputulos oli että jos pysyisin toistaiseksi sisätiloissa ja aloittaisin kokonaisvaltaisemman mökkihöperöitymisen tilannetta seuraten. Ihan vaan varalta. Paitsi että kissanruoka oli lopussa, kun olin itse ajatellut reippailla ja hakea sitä juuri tänään. Onneksi työkaveri tuli apuun ja kolli sai evästä siihen saakka että isompi kissaruokatilaus tulee. Todennäköisesti joudun pyytämään jonkun muun noutamaan se minulle, ainakin jos kurkussani asustava pieni karvainen toukka meinaa kasvaa siiliksi. Omien ruokien arvelisin riittävän hyvinkin vielä tovin. En ole koskaan oikein osannut pitää kotivaraa, mutta sain kerrytettyä sitä edellisellä kauppareissulla edes jonkin verran. Luovuudesta keittiössä on myös apua.

Puhuin eilen kolme yli puolen tunnin puhelua. Olen siis jo sekoamassa. Luulin että introverttiyteni suojaisi minua karanteenin aiheuttamilta tuhoilta, mutta näköjään olin väärässä. Sosiaalisuuden peikko iskee silloin kun sosiaalisuuteen ei ole mahdollisuutta, paitsi verkossa, mutta kun se ei riitä. Enkä ole ainoa jolle se ei riitä.

Uutisten seuraaminen on vähentynyt, enää silmäilen vain koosteen tarjonnasta kerran-kaksi päivässä, kun viikko sitten jatkuva seuraaminen oli välttämätöntä. Tänään huomasin kuitenkin että vasta-ainetesti on kehitetty ja lisää toimenpiteitä aiotaan tehdä liikkumisen rajoittamiseksi. Hirvittää. Ja samalla tuntuu oudolta kun voi seurata maailman muuttumista reaaliajassa. Sairastuneiden ja kuolleiden määrää kuvaavat käyrät etenevät päivittäin, toistaiseksi vielä vääriin suuntiin. Ihmiset yrittävät elää ja olla samalla elämättä. Pitää keksiä vaihtoehtoisia keinoja. Ja pitää osata luopua asioista ja toiminnoista. Olemme niin juurtuneet tapoihimme ja omiin ympyröihimme että emme aina näe tarpeeksi kauas. Jos tämä ei ole silmiä avaava kokemus niin en tiedä mikä on.

Lopuksi kissakuva. Olo on hetkittäin tällainen.

kissa


semikipeä

Lue artikkeli

Minä teille korollat näytän…

Korona siellä ja korona täällä, minä en jaksa enää! AAARGH!!! Olisipas kiva käydä kaupassa ilman että tarvitsee pelätä tuovansa sen viruksen kotiin. Nimimerkillä riskiryhmäläinen. Muuten tämä ns. eristäytyminen ei ota pattiin, kun olen hyvin eristäytynyt ihminen jo muutenkin. Mutta en voi halutessani ostaa esimerkiksi kaupan salaattibaarista töihin evästä, ja sekös potuttaa. Itseasiassa vähän ihmettelin, että näitä salaattibaareja ja irtosämpyläkaukaloita vielä kaupoissa on tällaisena aikana.

Syönpä siis lisää jugurttia ja spelttimuroja.

En olisi minä jos en repisi huumoria tästä tilanteesta. Sitä tarvitaan, ettei meno mene liian vakavaksi. Hymähtelinpä hetken ajatukselle, että koronaviruksen nimi olisikin korollavirus. Aina kun näkisi korollan liikenteessä, voisi veistää jonkin puujalkavitsin asiasta. Vaan kävisiköhän tuo tylsäksi hetken kuluttua varmaankin. Vaikka eipä ne kuhajututkaan tunnu vanhenevan, muistatteko vielä? On siitäkin jo meemi tehty, Corona kaatuu, kuha muistaa pestä kädet tai jotain sinnepäin.

Kuitenkaan en nyt tähän sitten keksi mitään korona-korolla vitsiä, vaikka ajatus oli mielestäni niin erinomaisen hauska.

Nyt ei irtoa enempää, kirjoitteli tietääkseen edelleen terve

Lue artikkeli